Enää ei oo kiire, puhelin on hiljaa, yksinäisyys kasvaa ympäröimään mua...

Vuosien varrella olen sulkenut niin monta ovea, lukinnut huonoja muistoja ovien taa. 

Pudåottanut leukani rintaani ja aloittanut pohjalta kiipeämisen alusta. Olen nähnyt miten ystäväni sai siivet selkäänsä. 

Olen kokenut miltä tuntuu kun ei mikään tunnu miltään. Olen kulkenut tämän matkan yksin, en koskaan päästänyt ketään luokseni vaan riensin vain lukitsemaan oven menneisyyteen. 

Pelkäsin sitä, mikä olin - pelkäsin olla minä. 

Lattialle heitetyn lasilautesen lailla, sydämeni särjettiin. Ei yksikään liima saa sitä lasista lautasta enää ennalleen. Ei mikään anteeksi pyyntö korjaa arpia sydämeni sirujen välistä. 

En saanut valita, en puolustaa sydäntäni, en pyytää armoa enkä aikaa valimistautua.. Mun alta vietiin maton lisäksi koko lattia. Kaikki minkä päälle olin elämäni kasannut - olin kuin lintu joka ei osannut lentää, minulla oli kaikki mitä tarvitsin, mutten saanut mahdollisuutta nousta siivilleni. 

Pohjalta ei ollut kuin tie ylös päin, joka oli ainoa selviytymis mahdollisuuteni. Mä päätin olla vahva, rakentaa uuden muurin ympärilleni, nostin hymyn huulilleni ja otin askeleen kerrallan. 

Nyt voin sanoa pitkän matkan jälkeen olevani kunnossa, en ehjä siltikään. Mulla on aikaa koota uudet unelmat, uusi pohja ja uusi alku. 

Tarkkailkaa läheisiänne, ystäviänne - huomatkaa ne pienet äänettömät avun huudot ja tukekaa läheisenne matkaa takaisin ylös pohjalta ja kertokaa hänelle miten nousta siivilleen. 

Pysykää tukena, antakaa aikaanne - saatatte olla läheisenne ainoa syy jaksaa eteenpäin kohti onnellisuutta.

-Emmi-